ABOUT

Kauniisti piirrettyjä ihmisiä tutkijan katseen alla. Niitä näen Maiju Heikkilän teoksissa ensimmäiseksi: ihmisiä, elinten ja ruumiinosien kokonaisuuksia, joita katsotaan kuin mitä tahansa asetelmaa. Heikkilä voi surutta ripustaa ihmisen pää alaspäin, tai katkaista hänet siitä kohdasta, josta hänet on esteettisesti perusteltua katkaista. Hän kietoo ihmisensä varjoihin, heistä purkautuu usvaa kuin verisuonia, hermostoa.

Taiteilijan katse ei ole kylmä. Tieto toisen ihmisen ruumiista tulee taiteilijan omasta kokemuksesta – miltä tuntuu, kun käden painaa kylkeä vasten? Miltä tuntuu seistä katseltavana, piirrettävänä? Hänen teoksissaan on kehollisuutta, jota on vaikea muuttaa sanoiksi, mutta kokemus on kaikille ihmisille yhteinen: miten ollaan kolmiulotteinen olento, jolla on ruumis ja aistit? 

Maiju Heikkilän teokset asettuvat piirtämisen ja maalaamisen väliin. Muste antaa luvan mihin tahansa: sitä voi pirskottaa, sillä voi maalata, sitä voi käyttää pikkutarkkaan työskentelyyn. Taiteilija sanoo keskustelevansa musteen kanssa. Hän upottaa musteeseen historian kerroksia, joista ihmishahmot nousevat esiin. Hän käärii ja upottaa ihmiset tunnetiloihin.

Mustavalkoinen on taiteilijan tapa näyttää ja piilottaa. Se, mikä paljastuisi väreissä, piiloutuu mustavalkoisissa teoksissa varjoihin.

Ihmisaihe on ollut Heikkilälle tärkeä jo pitkään, mutta kuviin pääsevät myös kasvit ja eläimet. Kaikkea elollista maailmaa yhdistää toistuvuuden ja ainutkertaisuuden mysteeri: koivut näyttävät aina koivuilta ja ihmiset ihmisiltä, mutta siitä huolimatta kukin meistä elää yhden ainoan elämän. Sitä elämää taiteilija katsoo ja leikkaa, purkaa osiin ja yrittää nähdä sen ihon alle. Siellä, piilossa varjoissa, ovat ne ihmisen herkullisimmat osat.

 

Raisa Jäntti

taidekriitikko